Vastaanottokeskus ei ole koulu

Miten oppija oppii? Entä kannattaako tunnille ollenkaan tulla, jos ei opi? Vastaanottokeskuksessa opettajan on mietittävä perustehtävänsä tarkkaan. Ensisijaista on lämmin vuorovaikutus opettajan ja opiskelijoiden välillä. Oppimistavoitteet seuraavat perässä.

Tulin töihin vastaanottokeskukseen suoraan koulumaailmasta. Peruskoulun äidinkielenopettajalle muutos oli melkoinen: suomea piti opettaa suomeksi oppimistaustoiltaan hyvin erilaisille aikuisille ulkomaalaisille. Heti kävi selväksi, ettei työrauhaan ja järjestyksenpitoon tarvinnut puuttua, sillä kaikkien käytöksestä huokui kunnioitus opettajaa kohtaan, kynät ja vihot olivat aina mukana. Matkan varrella kielenopetukseen on koetettu monenlaisia lähestymistapoja. Lähtökohdaksi on tullut puhuttu kieli.

Toistoa, toistoa, toistoa

Aluksi keskuksemme tavoitteena oli taata opetusta jokaiselle asukkaalle lakisääteinen kaksi tuntia viikossa. Osaamista mitattiin testein. Kun huomattiin, että loppujen lopuksi osanotto oli vähäistä ja kurssikohtaiset tavoitteet jäivät laihoiksi, kurssitarjonta piti miettiä uusiksi.

Noin vuosi sitten tutustuimme Opettajat ilman rajoja -verkoston kieliopashankkeeseen ja ns. Toisto-metodiin. Innostuimme tästä puhumaan rohkaisevasta menetelmästä, ja nykyään alkeistason opetus perustuu voittopuoleisesti Toistoon. Menetelmä on opiskelun ja oppimisen kannalta tasa-arvoinen, koska se ei tee eroa sille, onko osallistuja aikaisemmin käynyt koulua vai ei: kaikkihan osaavat matkia, ja opeteltavat sanat ja fraasit jäävät kyllä mieleen (ja kieleen!), mikäli niitä vain jaksaa toistaa. Näistä opetustuokioista on muodostunut mukavia yhdessäolon hetkiä, joiden aikana jokainen pääsee ääneen.

Toisto-menetelmä on muovautunut osaksi muutakin opetusta niin, että ensin harjoitellaan sanomaan asia, sitten vasta kirjoittamaan se. Oppikirjan taakse ei piilouduta, vaan uusi asia otetaan heti käyttöön. Ensisijaisesti ei ole tärkeää tietää, että lauseessa on partitiivi; hyödyllisempää on osata sanoa: ”Saisinko teetä?” Kynnys puhua on tehtävä matalaksi, ja siihen auttaa kuorossa lausuminen ja toisto. Lisäksi käsissä kiertelevät kuvakortit vievät opiskelijan huomion pois puhumisesta ja jännittämisestä.

Erilaiset opintoretketkin lisäävät opiskeluintoa ja tuovat vaihtelua arkeen. Kieliopas-hanketta tukevan EU:n turvapaikka-, maahanmuutto- ja kotouttamisrahaston avustuksella olemme käyneet kurssilaisten kanssa muun muassa Linnanmäellä, keilaamassa ja taidenäyttelyissä. Keväämmällä suuntaamme eduskuntataloon.

Oppitunnille tuleminen on suuri teko

Vastaanottokeskus ei ole koulu, vaikka se joskus sitä muistuttaa. Vastaanottokeskuksen tarjoama kielenopetus ei ole myöskään kotoutumiskoulutusta, sillä se alkaa vasta kun turvapaikka on myönnetty. Vastaanottokeskuksessa asukkaat elävät välitilassa, jota luonnehtii yksi sana: odotus. Odottamisesta voi tulla siedettävää tai sietämätöntä riippuen toivon tai toivottomuuden asteesta prosessin aikana. Opintotoiminnan lähtökohta on aktivoida turvapaikanhakijaa, tarjota mielekästä tekemistä odottamisen sijaan ja madaltaa kynnystä varsinaisiin opintoihin kotoutumiskoulutuksessa. Kun tosiasiassa vain harva saa oleskeluluvan, opetuksen on tuettava niitäkin, joiden päätös on kielteinen. Kaikilla turvapaikanhakijoilla ei ole edellytyksiä suunnitelmalliseen opiskeluun; monelle pelkästään oppitunnille tuleminen on suuri teko, kielen oppimisesta puhumattakaan.

Milloin sitten tiedän, että työlläni on merkitystä? Tärkein mittari ei ole verbien oikea taivuttaminen. Ei myöskään se, että opiskelija muistaa, mitä eilen opittiin. Se ei ole nauru tai edes vieno hymy opiskelijan huulilla, jonka saan aikaan miimikoidessani sanojen merkityksiä rajallisilla näyttelijäntaidoillani luokan edessä. Paras mittari on se, kun luokan ovelta kuuluu: ”Kiitos opetaja, nähdän huomenna!” Ja että huomenna hän tulee.